Yksinkertaisesti tiivistettynä kysymys kuuluu,
KUKA MINÄ OLEN?
Ja tähän kysymykseen olisi nyt tarkoitus vastata, niin hyvin kuin tältä istumalta kykenen kertomaan. Aloittakaamme ihan tarinani alusta.
Syyskuussa 1992 syntyi pieni vaaleaverikkö tytön tylleröinen tähän suureen maailmaan, ilman kultalusikkaa suussa tai persauksissa. Olin vanhempieni esikoinen, ja ainokaiseksi lapseksi jäinkin. Asuimme tuolloin pääkaupunkiseudulla, tarkemmin sanottuna Helsingin Pitäjänmäessä, mistä sittemmin minun ollessa kolmevuotias muutimme nykyiseen asuinpaikkakuntaani. Noin yksivuotiaana minut laitettiin päivähoitoon, kun äitini alkoi työskentelemään koulun suurtalouskokkina ja isäni painoi pitkää päivää koneistajana. Muistan joitaikin pieniä välähdyksiä tuosta ajasta.
Minulla oli suht tavallinen ja onnellinen lapsuus, lukuunottamatta sitä, että,
Lapsuuttani ja nuoruuttani varjosti lähipiirissäni runsas alkoholin käyttö, ja varmasti osittain tästä johtuen haluan itse turvata lapselleni/lapsilleni päihteettömän kodin. Menneisyyden haamut olkoon varoittavana esimerkkinä.
Aloittaessani päiväkodin uudella asuinpaikkakunnalla, noin neljän vanhana, tutustuin ensimmäiseen todelliseen ystävääni, hän on edelleen yksi parhaista ystävistäni, yli 16-vuoden jälkeenkin.
Aloitin peruskoulun ollessani kuusivuotias, mutta pian koulujen alkamisen jälkeen täytin seitsemän. Koko peruskoulun ajan minua kiusattiin milloin enemmän ja milloin vähemmän ulkonäöstäni. Olinhan hieman ikätovereita pyöreämpi ja myöhemmin teini-iässä muodokkaampi kuin muut tytöt. Peruskoulun ensimmäisestä luokasta kuudenteen paras ystäväni oli kaimani, olimme kuin paita ja peppu usean vuoden ajan. Valitettavasti tiemme erkanivat yläasteelle siirryttäessä..
En ole lyhyen elämäni aikana välttynyt skandaaleilta. Ensimmäinen elämääni totaalisesti järisyttänyt tapahtuma oli kun äitini kuoli äkillisesti minun ollessa vain yhdeksän vanha. Ja voin todeta että kyllä on tuhansia kertoja ollut niin kova tuska ja ikävä, on tullut hetkiä jolloin olisi kaivannut äidillisiä neuvoja, mm. 11-vuoden iässä kun kuukautiseni alkoivat.. Isäni ei ollut järin hyvä kertomaan minulle aiheesta. Ikuiset arvet äidin menettämisestä jäi muistoihin, mutta tuolloin kun tämä tragedia tapahtui, koetin pyyhkiä koko asian mielestäi, halusin unohtaa sen kaipuun ja tuskan, ja siksi myös suuri osa lapsuudestani tuolloin on kuin sumun peitossa..
Äitini kuoltua muutimme ensimmäistä kertaa niin että minäkin muistan sen, muutimme ensimmäisestä muistamastani lapsuudenkodista toiseen. Tästä uudesta lapsuudenkodista minulla on kenties elämäni parhaita, elämääni mullistaneita muistoja.Tämän uuden lapsuudenkodin pihapiirissä meille muodostui tiivis, viiden miltein samanikäisen tytön porukka, tosin vähän väliä joku riiteli jonkun kanssa ja sitten mökötettiin viikon verran toisillemme kunnes taas sovittiin ja oltiin jälleen kuin ylimpiä ystäviä. Monet näistä tytöistä ovat vieläkin lähellä sydäntäni ja olemme edelleen tekemisissä, vaikka ollessani 15-vuotias muutinkin pois.
Tämän uuden lapsuudenkotini pihapiiristä isäni tapasi erään naisen, josta sittemmin tuli minulle ns. äitihahmo ja hänen kolmesta teini-pojastaan tuli minulle kuin omia veljiä, vaikkei verisidettä ollutkaan. Edelleen pidän näitä kolmea poikaa veljinäni, vaikkemme nykyään niin tiiviisti pidäkkään enää yhteyttä, meillä kaikilla on nyt omat perheet ja omat elämät. Tämän äitihahmon siskolla oli minun ikäiseni tytär, ja meistä tuli siis ikäänkuin serkuksia. Tänä päivänä tämä ihminen on ehdottomasti paras ystäväni, tyttäreni kummi, ja vastavuoroisesti minä olen kummi hänen lapselleen.
Mainittakoon tähän väliin, että ensimmäisen niinsanotun "poikaystäväni" sain ollessani n.11-vuotias, tosin tuolloin se "seukkaaminen oli pelkkää puhelimella viestittelyä, kasvotusten ei uskallettu edes jutella.. ;)
Yläasteelle siirryttäessä luokalleni ei tullut ketään vanhoista ystävistäni, ja yläaste vuoden menivätkin koulussa enemmän poikien kuin tyttöjen kanssa pyöriessä. Tuolloin olin samaan aikaan melkoinen "kovis" mutta toisaalta taas ihan "teini-pissis" ja nautin poikien huomiosta.
Ensimmäinen "kunnollinen" parisuhde ja tosissaan ihastumisen tunne minulla oli ollessani n.13-vuotias, tuolloin sain myös ensisuudelmani.
Elämäni yhdeksi parhaaksi kokemukseksi voisin väittää olevan kahdeksannella luokalla käymäni hiihtoloma-rippikoulu. Tuolloin koin ensimmäistä kertaa rakkauden ensisimäyksellä, tästä pojasta tulikin ensirakkauteni, jonka kanssa yhteistä taivalta ja kaikennäköisiä kokemuksia jaettiinkin lähemmäs peruskoulun yhdeksännen luokan loppuppua.
Elämäni toinen suuri skandaali tapahtui ollessani 15-vuotias. Elämäni oli tuolloin melkoista hullunmyllyä, minulla oli syömishäiriö, koulu ei luistanut ynnämuuta, yksi asia johti toiseen, minkä seurauksena minut huostaanotettiin tuolloin.
Suhteeni isäni kanssa rakoili tuolloin pahasti, ja otti totisesti oman aikansa ennen kuin pikkuhiljaa olemme saaneet isä-tytär-suhdettamme kursittua kasaan (tällä hetkellä tulemme erittäin hyvin toimeen, ja isäni on ehdottomasti eräs parhaista ystävistäni/rakkaimpia ihmisiä).
Ensimmäiset kuukaudet minua riepoteltiin sijoituspaikasta toiseen, kunnes päädyin nuorisokotiin jossa asuinkin sitten itsenäistymiseeni asti. Voisin väittää että huostaanotto oli tuolloin elämäni pelastus, vaikkei se silloin aikanaan siltä tuntunutkaan. Nuorisokodissa asetettiin tiukat rajat joita tuli noudattaa. Nuorisokodissa tutustuin ihmisiin joista tuli minulle erittäin läheisiä, edelleen pidän moneen muuhun kanssani asuneeseen tiiviisti yhteyttä, ja yksi näistä nuorista on jopa eräs paras ystäväni, ja tyttäreni kummi.
Nuorisokodissa elämäni vakautui ja minä rauhoituin toden teolla. Koulukin alkoi luistaa, ja sain jopa ammattikoulun-lukion toisella luokalla luokkani ahkerimman ja tunnollisimman opiskelijan stipendin.
Palataan nyt kuitenkin vielä sinne peruskoulun yhdeksännelle luokalle. Tuolloin nimittäin tapahtui eräs elämääni lopullisesti mullistanut asia. Tapasin nimittäin nykyisen mieheni, elämäni suuren rakkauden. Kuten aikaisemmin olen maininnut, juttumme alkoi pikkuhiljaa peruskoulun päättäjäisten jälkeen. Lähtökohdat suhteellemme eivät olleet mitä parhaimmat, mutta kun vain jaksoimme yrittää ja uskoa onnistuvamme, saimme mutkat suoriksi ja tässä sitä nyt ollaan, kuuden vuoden jälkeen, edelleen yhdessä, kihloissa ja meillä on mitä mahtavin pieni tytär.
Peruskoulun päättyessä tultiinkin vaikeiden valintojen äärelle, mitä minusta tulee isona? Mitä minä haluan elämälläni tehdä. Olin aina haaveillut sekä lähihoitajan että parturi-kampaajan työstä, ylioppilaslakkia uohtamatta. Tuolloin kuitenkin päädyin hakeutumaan jälkimmäiseen ammatilliseen opinahjoon, ja niinpä minut valittiinkin opiskelijaksi parturi-kampaajan kaksoistutkintoon (ammattikoulu+lukio). Vuodet ammattikoulussa vierivät nopeasti, näiden vuosien aikana kerkesin täyttämään 18, ja tämän myötä myös itsenäistymään ja muuttamaan omilleni, M:n kanssa. Ammattikoulussa en ollut luokkani priimus, mutta pärjäsin kuitenkin, niin hyvin että joulun alla vuonna 2011 minulla oli plakkarissa yhden stipendin lisäksi myös ammatti ja ylioppilastodistus.
Eipä kulunut aikaakaan valmistumisestani kun huomasin kuukautisteni olevan myöhässä, ja uskomatonta mutta totta, kolmen positiivisen raskaustestin jälkeen tajusin olevani raskaana. Olin samalla ihan shokissa, mutta myös pakahtua onnesta. M oli ensin vain shokissa, mutta muutaman päivän sulattelun jälkeen hänkin sisäisti asian, ja aloimme yhdessä odottamaan esikoistamme. Pieni perheenlisäys oli siis alusta asti enemmän kuin tervetullut.
Ja sitten tähän päivään. Eilettäin koin mitä mahtavimman yllätyksen, kun tullessani suihkusta kodissamme oli kaunis kynttilävalaistus, eräällä pöydällä kynttilöiden keskellä oli maljakossa iso kimppu ruusuja ja sormusrasia. Elämäni toiseksi onnellisin hetki oli koittanut. <3
Elämäni onnellisin hetki oli tietenkin reilu vuosi sitten, kun elämäämme syntyi ilahduttamaan pieni ihana esikoistyttäremme.
Nyt meillä asustaa vuoden ikäinen pieni sisupussi, itsepäinen ja temperamenttinen mutta samalla niin kovin aurinkoinen ja sosiaalinen neitokainen. <3
Haluamme tarjota tyttärellemme parhaan mahdollisen kasvuympäristön, päihteettömän (tämä on ehdottomasti elämäni paras päätös) ja lämminhenkisen kodin, josta ei hellyyden osoituksia ja yhteisiä ihania hetkiä puutu.
Haluan olla se mahtava pullantuoksuinen Äiti.
Päiväni kuluvat tyttäremme kanssa touhuamisen lisäksi mm. siivoillen, leipoen, ruokaa laittaen, musiikkia kuunnellen, blogia kirjoitellen, elokuvia ja hyviä tv-sarjoja katsellen, autokoulua käyden, urheillen ja ystäviä ja isääni nähden. Kesäisin minusta puhkeaa oikea eräjorma ja kalamies, ja vastavuoroisesti talvella palan halusta päästä laskettelemaan. Eräs ehdoton intohimoni on valokuvaaminen, olen myös kyltymätön romantikko ja rakastan pimeitä syysiltoja kynttilänvalossa..
Tällä hetkellä elän ehdottomasti elämäni parasta aikaa.
Tulevaisuudessa toivoisin että saamme isomman kodin, rivitalon pätkän omalla isolla pihalla. Toivoisin pääseväni opiskelemaan toista unelma-ammattiani, ja toivottavasti muutaman vuoden päästä olenkin lähihoitaja.
Eiköhän siinä nyt ollut katsaus elämääni, ainakin pääpiirteittäin. Kiitän ja Kuittaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti