Vihdoinkin perjantaina 31.8.2012, 41+2 viikon jälkeen se koitti, meidän prinsessa päätti syntyä.. Koko edellisen illan (to 30.8) vietimme M:n kanssa Kätilöopistolla tarkkailuhuoneessa säännöllisten, mutta suht kivuttomien supistuksien johdosta.. Laitettiin akupunktioneuloja ympäri kehoa yms, vaan illan päätteeksi saimme pettyä kun kuulimme "tuomion", meidät lähetettiin takaisin kotiin kun mitään synnytykseen viittaavaa ei ollut tapahtunut tarkkailun aikana.
Pettyneenä ja itku kurkussa matkasin autolle, tyhjä olo vilisi ympäri kehoa, miksei meidän pieni voinut jo syntyä! Vaan kun automme starttasi sairaalan pihalta kotia kohti, alkoivat samantien myös kipeät säännölliset supistukset, jotka yötä myöten vaan voimistuivat..
Pitkän yön valvoin itsekseni aikatauluttaen supistuksien väliä, koitin herätellä M:ää että eiköhän nyt ollut lähtö käsillä, vaan toinen nukkui sinnikkäästi aamu-kuuteen, herätyskellonsa pirinään saakka, jolloin minä olin jo aivan lähtökuopissa ja kaksinkerroin kippurassa kipujeni kanssa. Matka kohti perheenlisäystä oli alkanut.
Kätilöopistolla mietä vastassa oli edellis-iltanakin meitä palvellut kätilö, joka opiskelijan kanssa teki perus sisätutkimuksen ja tokaisi että edistystä on tapahtunut, mutta kun lapsivedet eivät olleet menneet, tuli lääkäri puhkaisemaan kalvot, silloin meitä onniteltiin ensimmäisen kerran, me ei nimittäin lähdettäisi enään kotiin ilman vauvaa. Seuraavaksi me lähdettäisiin kotiin kolmihenkisenä perheenä. <3
Heti kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset yltyivät yltymistään, ja minä kun yön pikkutunteina kärsimieni supistuksien aikana kuvittelin ettei mitään kivuliaampaa voisi maailmassa olla.. Vaan toisinpa kuvittelin.. Viruin suihkussa pitkän tovin, lämmin vesi lievensi supistuksia hitusen, mutta todellakin vain aavistuksen..
Synnytys hoitui käytännössä opiskelijan harjoitellessa, toki kätilöt kiersivät aika ajoin tarkkailemassa tilannetta..
Kivunlievitykseksi kokeilin ensin ilokaasua, helpottihan se, alkuun, mutta senkin teho lopahti aikanaan. Seuraavaksi kokeiltiin jotain kohdunsuuta avaavaa ja pehmittävää lääkettä, ja lopuksi kun kivut taittuivat aivan sietämättömiksi, vaadimme epiduraalia, joka olikin oikea pelastus, kyllä sen ottaminen vaan kannatti, vaikka mielessä oli näin piikkikammoisena aikaisemmin vilissyt kauhukuvia siitä valtavasta piikistä. Todellisuudessa niiden kaikkien kipujen seassa tuo pistos ei tuntunut lainkaan.
Minulle nousi avautumisvaiheen loppupuolella korkea kuume, joka oli seurausta jostakin synnytyksen aiheuttamasta tulehduksesta, todennäköisesti siis vauvallakin olisi nyt tämä ko. tulehdus.. Lääkäri aloitti suonensisäisen antibiootin annon, joka kohensikin oloa nopeasti.
Vihdoin kun oltiin kerätty voimia, kituuteltu ja odoteltu kahdeksan pitkää tuntia, alkoi vihdoinkin ponnistusvaihe, vihdoinkin olisi käsillä viimeiset ponnistelut ja pienokaisemme olisi luonamme.
Ponnistusvaihe tuntui suhteellisen helpolta, parisenkymmentä minuuttia sitä kesti, kunnes vihdoin klo.18:06 kätilö tokaisi, "Onnea, teillä on suloinen ponteva tytär." <3. 3610g & 50cm puhdasta rakkautta oli syntynyt. <3
Mutta toisin kuin olimme odottaneet, vauva ei päästänyt pihaustakaan, toisin kuin olimme odottaneet, M ei päässyt leikkaamaan napanuoraa, vaan kätilö napsaisi sen ripeästi ja sanoi että vauva on vietävä virkoamaan. Ilman että kerkesimme edes koskettamaan tätä, kun hän ei pystynyt hengittämään itse, hörpättyään runsaasti lapsivettä. Meille sanottiin että vauva tuotaisiin pian luoksemme. Vaan toisinpa kävi, pian tultiin sanomaan että vauvalla oli tulehduksen aiheuttama korkea kuume, ja ettei vauva virvoitteluista huolimatta jaksanut hengittää itse, joten tämä oli vietävä lastenosastolla ylipaine-letkuihin ja suonensisäiseen antibioottihoitoon.
Olo oli täysin turta. Niin kauan, niin kauan olin odottanut että saisin rakkaan pienen nyytin syliini, hänet vietiinkin heti pois.. Itkun sekaisin tuntein kiiruhdin sängyltä suihkuun siistiytymään, ja sitten lähdimme yhdessä lastenosastolle pienokaistamme katsomaan.
Tästä alkoikin viiden vuorokauden pituinen hoitojakso lastenosastolla. Vauvan tulehdusarvot nousivat alussa roimasti, ja pieni oli todella kärttyinen, kosketusarka ja veltto. Huoli pienestä oli kova, mutta oloa helpotti usko siihen, että pieni tyttäremme oli parhaissa mahdollisissa käsissä..
Alkuun vauva joutui olemaan ylipaine-letkuissa, pikkuhiljaa kun hän alkoi hengittämään itse, vaihdettiin hänelle happiviikset. Antibioottia annettiin useasti päivässä, kädessä olevan kanyylin kautta. Pullosta ei maidonkorvike maistunut, joten pieni sai myös nenämahaletkun.
Rintamaitoa hän kuitenkin suostui maistelemaan ruiskulla annettuna, ja vähän vajaan vrk:n ikäisenä sain vihdoin pienen rakkaani rinnalle ensimmäistä kertaa.. Voi sitä onnea, siihen oli aivan pakahtua. <3
Päivät kuluivat hitaasti sairaalan ilmapiirissä, mutta pääasia kaikesta huolimatta oli, että vihdoinkin me olimme kunnolla yhdessä. Pari viimeistä yötä sairaalalla vauva sai jopa olla kenguruhoidossa meidän luonamme perhehuoneessa. Vihdoin ja viimein viisi vuorokautta tyttäremme syntymästä, tämän tulehdusarvot olivat laskeneet niin hyvin, että meidät uskallettiin kotiuttaa. Vihdoinkin pääsisimme yhdessä kotiin, tutustumaan kunnolla, kasvamaan yhdessä, perheenä. Olo oli mitä mahtavin, koin olevani maailman onnellisin ihminen. <3 Nyt meitä olisi tästä lähtien kahden sijasta kolme.
 |
| Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen.. |
 |
| Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan.<3 |
 |
| Vihdoinkin kotona! <3 |
 |
| "Kun sängyssäni oion, ja hieman haaveilen..." <3 |
.JPG)
.JPG)
.JPG)
